keskiviikkona, heinäkuuta 28
Annoin juuri kotiavaimeni vieraalle ihmiselle. Ei jumalauta. :D Nyt on vähän turvaton olo. Onkohan tämä tätä nykynuorison extremehakua? ;D
Tää lähtee maalle viikoksi. Luojan kiitos sielläkin on nykyään netti, mutta ei sitä varmaan saa pahemmin käyttää. :) Alkaa pelottaa onko ihan oikea ratkaisu jättää kotinsa tuntemattoman ihmisen käsiin. Vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni ettei tälläinen ole järkevää ei pää suostu uskomaan. Minä haluan olla niin naiivi, että uskon ihmisten hyvyyteen. Minä haluan uskoa, että tälläinen hyvä teko palaa vielä luokseni. Jonain päivänä joku tekee minulle jotain hyvää. Jonain päivänä nimetön muistaa tämän teon ja tekee jotain jonkun toisen hyväksi. Ehkä jopa joku teistä tekee niin. Saakutti, pelottaa silti. :)
Pitkä päivä, tulin juuri kotiin. LoTR-maraton oli ihan miellyttävä kokemus, paitsi jalat puutui. Viimenen tunti oli jo aika tuskasta, en ilmeisemmin ollut ainoa joka niin ajatteli sillä vieressä vilkuiltiin kelloa 10min välein. :) Ja kyllä, itkeä niiskutin lähes koko Kuninkaan paluun ajan. Kävin nimettömän kanssa tänään kahvilla. Pelkäsin etukäteen ihan hirveästi. En ole koskaan tavannut ketään joka tuntee minut vain blogin perusteella. Tokihan noita (irc) kanavalaisia on nähnyt, mutta heidät kanssa nyt juttelee muutekin. Yllätyin kuitenkin ihan positiivisesti. Nimetön ei ollutkaan niin kitkerä ja pisteliään ironinen kun olisin hänen tekstien perusteella voinut olettaa. Hän oli itseasiassa kaikkea muuta. Liekö oikeasti tuollainen vai olikohan tuo esitystä? ;) Lupasin sitten asuntoni hänelle lainaan viikoksi. Kaikkea ihminen tekeekin. Ei, en kadu lupausta tms, olen vain yllättynyt itsestäni. :)
Paska. Tampereen sähkölaitos päätti kertoa vasta tänään, että meiltä menee sähköt poikki tänään klo 22, aamuun asti. Klo 22! Siihen aikaan niitä sähköjä juuri tarvitaan! Mitä mun pitäisi koko ilta tehdä?! Lukea uutta Pirkkaa kynttilänvalossa?! Mä missaan Big Brotherin! Voi perkele. Olisi ollut edes huomenna kun olen koko päivän, illan ja osan yötäkin poissa. Hmm...LoTR-maraton... Silti! Vituttaa. Luukku-osotteenikaan ei toimi! Vaikka eipä tuo nimetön varmaan vastaakkaan. :/ Pitäisköhän alkaa ensikodiksi? Ei tarvisi maksaa kissasta. Siis tuleehan siihen kaikki normaalit hankinnat ja hoitokustannukset, mutta itse kissa ei maksa, eikä lääkärillä käyttäminen. Miinuksena tietysti on kissasta luopuminen, mutta mitäs sitten. Ainiin, edellisessä Pantteri-pussissa oli 2 salmiakki enemmän kun hedelmiä. Se oli historiallista, yleensä niitä on 10-15 enemmän. Katsotaan miten käy tänään.
maanantaina, heinäkuuta 26
Yök. Oksettaa. Meinasin pyytää, hmm...mikäs kirjain nyt otetaan käyttöön, kahville, mutta taisi raasu nukkua. En kehdannut herättää. Menin sitten kauppaan. Oksettavassa olossa on se huono puoli, että kaupassa se vain pahenee. Ainoa mitä teki mieli oli kunnon lihaa, mutta eihän siellä sellaista ollut. Ostin lopulta megasuperjättipussin panttereita, minulla on joku ihme himo niihin nykyään. Tuo pussi on vain siitä hölmö, että siinä on enemmän salmiakkeja kun hedelmiä, eihän ne silloin mene tasa! Suom. ei voi syödä 2 kerrallaan. Niin ja kolaa piti tietysti ostaa.
En tiedä kuinka moni teistä tietää tätä tarinaa, mutta siinä on jotain hienoa ja sattuneesta syystä se on pyörinyt mielessä viime päivinä. En tuntenut inulia entuudestaan. Olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa ehkä 5min (sovittu tapaaminen) ennen kun näimme ensimmäisen kerran. Olin saanut numeron inulin sen hetkiseltä mieheltä joka kertoi, että tyttöystävällään olisi 3h keittiöstä yksi huone vapaana. Näimme rautatieasemalla johon olin tullut Mikkelistä (matkalla Saloon jossa sillon asuin). Menimme yhdessä Hervantaan katsomaan asuntoa. Sen puoli tuntia mitä siellä olin juttelimme lähinnä kissoista, inuli ei kysynyt mitään sen suurempia takeita minun vuokranmaksukyvystä, ei taustoja, ei perheestä, ei mistään. Minä istuin yksi kissa sylissä ja toinen jaloissa, kolmaskaan ei ollut missään kaukana. Minä rakastuin niihin kissoihin ja ne minuun. Jossain vaiheessa inuli huomasi, että hänelle tulee kiire, tapaaminen kaupungilla. Koska inuli oli lähdössä kahdeksi viikoksi Saksaan hän antoi avaimen minulle ja toivotti tervetulleeksi, minä sain muuttaa asuntoon sillä aikaa. Ensimmäisen viikon muuten elelinkin yksi, kissojen kanssa. Meistä tuli ystävät, vaikka olemme kuin yö ja päivä, ei mitään yhteistä, silti istuimme yömyöhälle jutelle ja itkien. Inuli on valehtelematta paras kämppis ikinä, vaikka hermot monesti menikin (helvetin kylppäriremontti). En koskaan unohda inulin suorasukaisuutta enkä ystävällisyyttä. Tiedättekö mikä oli syy valita minut kämppikseksi? Kissat. Myöhemmin todellakin sain tietää, että tapa jolla osoitin kiintymyksen inulin kissoihin oli se syy miksi inuli piti minua luotettavana ja hyvänä ehdokkaana. Joskus se on niin kummallisista asioista kiinni. Toista ihmistä ei tarvitse tuntea, mutta tietää silti. Joskus sen vain tuntee vaikkei tunnekaan. Ehkä nyt on aika tehdä se hyvä teko seuraavalle jonka inuli teki minulle. Ehkä. Pitää varmaan pyytää inulia kahville kun palaan porukoilta.
Piti mennä nukkumaan. Päätin kuitenkin tarkistaa sähköpostin ja jumituin sitten vastaamaan saamaani mailiin. Nyt se vähäinenkin unisuus on mennyt. M haluaa tulla tänne huomenna. En saa mielestäni sitä mitä hän sanoi aiemmin. Viatonta mainintaa siitä, että olen kasvanut 7 vuoden aikana enkä nyt puhu pituudesta. En edelleenkään usko, että hän tarkoitti sillä sen enempää, kuhan totesi leikillään. Kuitenkin se jäi kaikumaan korviini. Kukaan mies ei koskaan ole sanonut koostani mitään (paitsi tisseistä). Olen varmasti tullut torjutuksi monesti ulkonäköni takia, mutta en suoraa päin naamaa. Tasan 3 miestä on sanonut minulle ei ilmaistuaan ensin kiinnostuksen, yksi niistä on katunut sitä jo 5 vuotta. En vain ole tottunut siihen, että minulle sanotaan ei. En ole tottunut siihen, että ulkonäköni olisi jokin kysymys. Luulisi minunlaiseni ihminen tulleen torjutuksi monesti, että moni mies olisi ilmoittanut syyn olevan kokoni tai joku mies edes joskus olisi maininnut asiasta. Ei. Olen keskustellut asiasta parin miehen kanssa, mutta keskustelut ovat lähteneet minusta ja vastaus on aina ollut "ei sillä ole väliä" (eikä varmasti ollutkaan, sillä kumpikin oli jo ollut sängyssäni). En koskaan ole ollut epävarma ulkonäköni suhteen jos havittelen miestä. En ole koskaan peitellyt itseäni. En ole koskaan surrut, että joku torjuisi minut ulkonäön takia, en ole edes ajattellut asiaa. En ymmärrä miksi M:n sanat jäivät vaivaamaan. Olen saanut hänet sänkyyni ja tiedän saavani uudelleen. Tuon toteamuksensa jälkeenkin hän on ilmaissut kiinnostuksensa, samanlailla kun ennen sitä. Silti epäröin. Ensimmäistä kertaa ajattelen tosissani laihduttavani miehen takia. Siis todella tosissani. Järki sanoo ei, jo pelkästään sen takia, että tiedän laihduttamisen lipsahtavan niin herkästi ahmimiseen. Josta M ei muuten tiedä. Huomasitteko, en koskaan käytä sanaa lihava, en itsestäni. Tämä oli takulla yksi hankalimmista postauksista ikinä.
lauantaina, heinäkuuta 24
Minun piti ehdottaa sinulle syömishäiriötä, mutta unohdin. Sen sijaan ehdotan Lontoota. Voin tuntea sen tuoksun nenässäni, voin tuntea sen henkäyksen kasvoillani. Northern line on tulossa. Minulla on terapia, minulla on asunto, en pääse lähtemään vaikka niin kovasti haluan. Sattuu, fyysisesti sattuu, niin paljon kaipaan. Sinulla ei ole kumpaakaan, olet vapaa menemään. Mene. Pakene tätä kaikkea. Pakene puolesta. Seiso syvällä maan alla, nuuhki sitä tuoksua, tunne se henkäys, lämmin henkäys mikä pyyhkäisee kasvojasi juuri ennen kun kuulet sen tulevan, hieman ennen kun heikko valo näkyy tunnelista. Tunne kuinka se möykky vapautuu rinnassa, tunne kuinka hengitys kulkee vapaasti, tunne ne pienet siivet selässä. Tunne se Lontoon syvin olemus, se joka tekee siitä sen mitä se on. Tunne se hymy joka nousee huulillesi kun ymmärrät päässeesi siitä häkistä viime tingassa. Naurahda ääneen, minun puolestani. Lähetä ajatus minulle, elän sen voimin pitkään, hyvin pitkään. New York, Milano Lontoon ja Monaco kellot paikoilleen taas käännetään Mallorca tai Ateena kuvasi mua vainoaa en tuu koskaan luokses palaamaan voi luoja kuinka sua kaipaankaan
Tämän olisi voinut kirjoittaa sähköpostina, mutta halusin myös muiden tietävän kaipuuni.
perjantaina, heinäkuuta 23
Saakeli näistä aamuista on tullut kamalia. Ilmeisemmin "unisuuskynnys" on tarpeeksi korkea tuossa 6 jälkeen aamulla, koska seuraavat tunnit on helvettiä. Kroppa ei onneksi huuda enää kuten jonkun aikaa sitten, pää huutaa sitäkin pahemmin. Alkaa sellainen hiljainen vitutus ja väsynyt tuska. Nojasin suihkussa pää kaakelissa ja itkin. Tulikuuma vesi vaan valui niskaan, teki mieli nähdä verta. En ole koskaan haaveillut tai edes ajatellut tappavani itseni ranteita viiltelemällä, veren näkeminen ei tuota minulle mitään mielihyvää. En muista edes vahingoittaneeni itseäni viiltelyn tyyppisellä leikkimisellä muutamiin vuosiin. Nyt kuitenkin halusin kovasti nähdä veren valuvan veden mukana. Ymmärsin vihdoin sen autuuden minkä veren näkeminen voi antaa. En minä viillellyt itseäni, sen verran yököttää koko juttu. En ole kovin hyvä satuttamaan itseäni millään hitaalla menetelmällä, seinään voin kyllä itseäni hakata, se tapahtuu hetkessä. Jos ymmärrätte mitä meinaan. Typerä Timo pyöri mielessä. Lähinnä eromme ja sitä edeltävä vuosi. En edelleenkään kykene antamaan anteeksi itselleni, että olin niin tyhmä. Miten ihmeessä kykenin uskomaan koko alkuvuoden (joulukuusta heinäkuulle), että kaikki on hyvin, kaikki muuttuu vielä yhtä ihanaksi kuin ennen. Jos minä vain olen hirveän kiltti ja rakastettava niin kyllä Timo sitten sanoo rakastavansa. Minä ehdotin jopa kesän alussa Timolle, että muuttaisimme yhteen jos Timo ei pääse oikikseen. Hah! varmaan sinne pääsee jos ei edes ... /me vetää syvään henkeä. Antaa olla. enitkeenitkeenitke Tuosta voisi taas vetään vaikka mitä johtopäätöksiä sen suhteen miten yli olen Timosta tai suhteestamme. Ei silti kannata tehdä niin. Olen siinä tilanteessa missä ei pääse enää yksin yhtään pidemmälle, vasta kun minulla on uusi mies mihin kohdistaa tietyt parisuhteeseen liittyvät asiat voin edetä. Olipa sekava lause. Siis asioilla meinaan tyyliin muistoja jollaisia kokee vain parisuhteessa, Timo on kasvo sille miehelle tällä hetkellä. Paskat mä jaksa selittää jos ette ymmärrä mitä tarkoitan. Helvetti! Minä lähden hakemaan huonoa lattea Mäkistä!
Voi perse. En oikeasti tiedä mitä sanoisin. Miksi miehet eivät voi tulla yksi kerrallaan? Timokin tuli juttelemaan tänään tai no, minä kysyin eilen siltä yhtä leffajuttu johon se vastasi. En odottanut, että vaihtaisimme yhtä sanaa enempää, en edes odottanut koko vastausta. Ei oikeastaan pitäisi sanoa Timolle mitään, alkaa vaan vituttaamaan. Eilinen keskustelu irkissä M:n kanssakaan ei lupaa hyvää tai miten sen ottaa. Tekisi mieli nähdä se (+ panettaa), mutta en oikeasti tiedä onko se hyvä asia. Plus M meni sanomaan jotain mistä en oikein pitänyt. Ei hän varmaan sitä mitenkään loukkaukseksi tarkoittanut, ei varmaan edes ajatellut koko asiaa sen suuremmin, mutta se nyt on niitä harvoja asioita jonka suhteen en ole sinut ja se satutti. Ehkä jos hän tietäisi vähän enemmän mitä näiden 7 vuoden aikana on tapahtunut (7, siitä on tosiaan niin kauan kun viimeeksi näimme, huh) hän ei olisi sanonut mitään. Mutta... Ei, tietenkään en sanonut loukkaantuneeni, millaiseksi te minua luulette?! Tästä ei varmaan pitäisi sanoa mitään, mutta heiii, seuraavassa postauksessa voi aina pahoitella. Sähköpostikaan ei helpottanut oloani. On äärimmäisen järkyttävää sattumalta törmätä ihmiseen jonka elämää ymmärtää. Ei sillä perinteisellä "voi ihanaa, mä olen löytänyt sielunkumppanini" Brooke läähätyksellä vaan...vaan...niin, tämä on se kohta johon en osaa sanoa mitään. Olen ollut tilanteessa missä olen ollut umpirakastunut mieheen jonka kanssa luulen olevani samalla linjalla. Minulla on ollut miespuolinen ystävä jonka kanssa ei tarvinnut sanoa asioita ääneen, koska hän tajusi. Tämä ei ole kumpaakaan. Hyvä jos tunnen edes koko ihmistä, noin niin kun tunteminen yleensä määritellään. En edes tiedä haluanko tutustua häneen, se on hieman pelottavaa. Toisaalta on hyvin vaikeaa vastustaa kiusausta pyytää häntä kahville tms. Tahtoisin kovasti nähdä onko hän todella se millainen luulen, vaikka eihän asiat yleensä päälle päin millekkään näytä. Jos minut näkee kahvilla en ole sellainen kun täällä, miksi hän olisi. Silti pohdin pitäisikö sittenkin, kiusaus on kova. En vain haluaisi huomata olevani tyhmä.
keskiviikkona, heinäkuuta 21
Kannattaa valvoa yö, syödä koko päivän aikana vain nektariineja ja kirsikoita, illalla kun ottaa muutaman siiderin on ihan hiphei. :D Ehkäpä se unikin tulee helpommalla. ;) Mikähän siinä on kun välillä miesrintamalla on niin pirun kuollutta ja sitten hetkessä kaikki pyörivät ympärillä kun herhiläiset? Ei tiedä kehen kohdistaa ajatuksia kun kaikki hyppivät hymyilevine mielikuvine silmissäni. Ihan kun viime päivät ei olisi riittänyt eräs ex-hoito päätti tulla irkkiin. Mikäs siinä. :) Mikähän siinä on, että kaikki nämä vuodet (parisuhteen ajankin) olen pitänyt edelleen parin ex-ihastuksen puhelinnumerot tallessa. Vuosien varrella olen myös muistanut heitä/he minua sen verran, että eivät pääse unohtumaan. ;) Sellaisia "ottaisin sinut sänkyyni jos tilanne olisi siihen sopiva (en seurustelisi tms)". Kaippa sitä pitää pitää omaa markkina-arvoa yllä? Ei sinällään, että uskoisin koskaan päätyväni lakanoiden väliin heidän kanssaan. Jos sellainen sattuma nyt tulee eteen niin mikä ettei, mutta tilanteen pitää olla tietenkin sovelias. Ehkä olen vaan niin kamala flirttailija. Hyihyi minua, tuhma tyttö. ;) Adidasraidat kunniaan! Jos nyt kukaan teistä edes tietää/muistaa mikä tuo vitsi on. :D
Äh, ei tuon edellisen postauksen mitään juttu pitänyt nostaa ilmaan. Tein sen linkityksen viime tinkaan ja hetken mielijohteesta, ei vissiin olisi pitänyt. :) Varpaita paleltaa, villasukat... Noin, teetäkin tulossa. Niin, en kadu mitä kirjoitin, koska tarkoitin enemmänkin kun tuota yhtä blogia, mutta harmittaa hieman. En tarkoittanut mitään pahaa, mutta taisin silti aiheuttaa harmistumista. Edes sähköposti ei tainnut korjata asiaa. Noh, sen siitä saa kun kirjoittaa toisesta bloggaajista, sattuu omaan nilkkaan. Ei nukuta yhtään, voisi valvoa taas läpi yön. Pinserin listalla sijoitukseni tippuu, kun lukijat häipyy, geon mukaan sivuja on hakattu enemmän kun moneen kuukauteen...just. Harmittaa.
maanantaina, heinäkuuta 19
Kun minä aloin kirjoittamaan näitä sivuja kukaan ei vielä kirjoittanut blogeja. Olin vissiin törmännyt tasan yhteen nettipäiväkirjaan. Ulkomaalaisia saattoi hyvinkin olla ja varmaan suomalaisiakin, mutta kukaan ei vielä oikeastaan tuntenut blogi-käsitettä. Nykyään blogaaminen on muotia ja Blogistanista löytyy jos jonkunlaista kirjoittajaa. Nettipäiväkirja-aikaan ihmiset kirjoittivat lähes aina todellisista asioista, nykyään et voi tietää kuka puhuu totta ja kuka ei. On kirjoittajia jotka kirjoittavat puhtaasti tarinaa, kirjoittajia joiden tarinassa on jokin häivähdys totuutta, mutta yli puolet tarinaa, on kirjoittajia joiden jutut on hieman sävytettyjä, mutta enimmäkseen totta ja sitten puhtaan totuuden kirjoittajia. Itse olen suurimman osan ajasta tuota viimeistä, joskus harvoin värittelen juttujani, vähemmässä määrin tosin. Tiedän muutaman blogin mikä on puhdasta tarua ja kasapäin noita epämääräisiä keskitien kulkijoita. Harmillista tässä on se, että minä haluan uskoa blogien olevan totta (ellei ne selvästi ole täyttä puppua). Jos ihminen kirjoittaa omasta elämästä minä myötäelän ja sympatisoin. On ilkeää jos saa myöhemmin tietää tämän kaiken olevan vain tarinaa. Ei ole kiva tulla höynäytetyksi. Ehkä en vain osaa ajatella, että ihmiset keksivät juttuja kun itse on kirjoittanut aina oikeasta elämästä. Ehkä jos olisin aloittanut blogaamisen vasta nyt muodin mukana olisi tarina-blogit ihan tuttu juttu mihin olisi helppo asennoitua oikein. Toivottavasti en koskaan saa tietää suosikkiblogien olevan huuhaata. Haluan olla hieman naiivi ja uskoa kaiken olevan ihan oikeaa elämää.
Note to myself, älä koskaan lue vanhoja tekstejäsi. Piti tarkastaa mitä oli kirjoittanut viime kesänä siitä sairaalareissusta, erehdyin jatkamaan lukemista. Nyt on haikea ja hieman surullinen olo. Kaivoin Samuli Edelmannin välillä esiin ja vanhat tunteet kohoaa pintaan (kiitos myös siiderille). En muista koska olisin viimeeksi muistellut Timoa lämmöllä, mutta nyt muistan himmeästi hänen lämpöisen sylin jossa itkin. Voi paska. Tuli myös ikävä Pitkäniemeen, lääkkeitä, paniikkikohtauksia ja jopa niitä kamalia kohtauksia mitä sain kauan sitten. Se tietynlainen helpotus kun menettää kontrollin, oman kroppansa ja mielensä hallinnan. Kaiken tämän yksinäisyyden keskellä Se olisi uskollinen "kumppani". Saisi hetkeksi lakata ajattelemasta itse, saisi hetkellisesti seota. Niin kummaa kun se onkin, se on vapauttavaa. Kun vain olisi joku ihminen jotka koskettaa. Joku tuntematonta tutumpi. Ja ukkonen, todella kova ukkonen. Korkealla taivaalla, juostaan kovempaa, verenpisara, pehmeät siivet...
lauantaina, heinäkuuta 17
Katsoin äsken Hymypojan, vihdoin. Tuli tosi surullinen olo. Sinälläänhän se oli aika utopinen, kellään ei ole noin paska säkä. Silti surettaa. Varsinainen juttu ei kuitenkaan liity tuohon. Olen tässä nyt pari päivää pohtinut mistä tämä hassu mielenmuutos jn:n suhteen. Tutustuin ko. ihmiseen jo useita vuosia sitten enkä tähän mennessä ole erityisemmin pitänyt hänestä. En voi sanoa vihanneeni enkä inhonneeni, mutta jostain syystä hän on ärsyttänyt ja ollut aika mitätön. Luulenpa, että tämä johtuu siitä etten suuremmin pidä hänen veljestään. Jotenkaan en tähän mennessä ole koskaan nähnyt jn:n omana itsenään vaan aina veljensä varjona. Tiedättehän sellaiset (etenkin) vanhemmat sisaret jotka ovat niin suuna päänä, että nuorempi jää varjoon? Juuri sellainen oma siskonikin on. Tämän takia minua oikeastaan hämmästyttääkin, että olen antanut tuon vaikuttaa itseeni. Minä joka jää monesti siskoni varjoon en huomaa kuinka arvostelen samassa asemassa olevaa. Yksilönähän minä ja sisko olemme molemmat aika näkyviä ja etenkin kuuluvia, yhdessä sisko on se joka jää varmasti muille mieleen. Minä olen se joka ei jaksa huutaa toisen äänen yli, minä olen sen joka perääntyy kun sisko haluaa kertoa jotain, vaikka se olisi minun juttuni. Juuri tälläisessä tilanteessa minä muodostin ensimmäisiä vahvempia kuvia jn:sta! Jotkut harvat saattavat muistaa tilanteen...olimme miittareissa, kallioilla, tällä kertaa kerroimme mistä nikkimme on syntyneen. Jn ei koskaan saanut itse kertoa tarinaansa, koska hänen veljensä jyräsi yli. Minua harmitti tuolloin hänen puolestaan, tiesin tasan tarkkaan miten vittumaista se oli. Viime vkloppuiseen miittiin asti (kyllä, kaikki nämä vuodet!) hän onkin ollut vain veljensä jatke. Siellä missä jn siellä on takulla myös veli. Vkloppuna onnistuin kuitenkin juttelemaan jn:n kanssa ilman veljeä ja kappas, ihan mukava häiskähän siellä takana oli. Olin pitänyt häntä ärsyttävänä vain koska hänen veljensä on! Viimeisen viikon aikana olen onneksi saanut tutustua oikeaan jn:n. Hassua on se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen minä itseasiassa pidän hänestä ihmisenä. Olemme sivunneet muutamaa sellaistakin asiaa mitä hän ei varmaan jaa jokaisen tuttavan kanssa (minä en ainenkaan jaa) ja olenkin saanut huomata, että meillä on paljon yhteistä. Koska minä olen arempi puhumaan asioistani en ole hänelle kertonut tietäväni miltä hänestä tuntuu. Katsotaan, jos meistä vaikka tulee läheisempiäkin kavereita niin ehkä sitten. :) Kyllä, hän on edelleen hemmetin porno, mutta tilanne nyt on mikä on ja sen myötä asiat muuttuvat. Kyllä minä edelleen hänet ottaisin jos se mahdollista olisi, mutta... Tällä hetkellä kaveruus on kuitenkin tärkeämpää.
Tää alkaa menemään yli hermojen. Jostain ihmeen syystä kaikki (irkki) kanavalaiset on juuri nyt päättänyt alkaa lukea näitä sivuja. Olen parissa päivässä saanut jo useamman maininnan asiasta, ties kuinka moni jättää vielä mainitsematta (kokemuksesta tiedän, että lähes puolet). J oli ihan positiivinen yllätys, tavallaan ihan mukava huomata hänen olevan (jälleen) ihminen. Meillä nyt on niin kummallinen suhde, että olen ihan imarreltu. Jn vielä menee, ei oikeastaan aiheuta enää mitään suurempia shokkeja. Sen jälkeen alkoi vituttaa, en tiedä johtuiko se itse henkilöistä vai siitä, että tuli lisää. Veikkaan molempia. Mä kuitenkin halusin nämä pois kanavalaisten silmistä. Ilmeisemmin en onnistunut, mun elämä on kai liian mielenkiintoista. ;) Ilkeintä lienee se etten viitsi kieltääkkään ihmisiä lukemasta. He lukevat joka tapauksessa ja jos kiellän he eivät ainenkaan kerro lukevansa. Jollain tapaa on "mukavampaa" kun tietää vaikka vituttaakin. Odotan kai kauhulla milloin eräs erittäinkin raivostuttava henkilö ilmoittaa ilosta hihkuen lukevansa näitä sivuja. Itseasiassa eilen oli puhetta blogeista ja imartelusta, tosin vähän toisessa muodossa, mutta ei sekään kauas mene. Tietyllä asteella on imartelevaa, että tietyt ihmiset lukevat sivujani. On silti niitä joita en haluaisi tänne vaikka maksettaisiin. Ihme kyllä ne eivät ole ne sivujen väärinkäyttäjät, niitä joista en vain pidä ihmisenä. Kalvaisee mahasta kun ajatteleekin jos joku (eräs) onneton fanittaja eksyy tänne, jonka jälkeen hän vielä erittäin todennäköisesti tulisi kertomaan innoissaan kuinka lukee sivujani. *kylmät väreet* Hyi hemmetti. Rajansa siis myös fanittajilla. Miksi en halua kanavalaisia tänne? Ei heissä kai mitään pahaa ole jos eivät tosiaan käytä saamaan tietoa väärin. Ongelma lienee se, että kirjoitan mielummin tuntemattomille, ihmisille jotka eivät tunne minua livenä eivätkä tiedä keistä puhun. Kaikken vähiten haluan kirjoittaa ihmisistä jotka lukevat sitten itsestään täältä! Tai on se joskus ihan hauskaa, mutta yleisesti ottaen ei.
Oikeasti, kaikki on ihan sekaisin. Perhanan psykikin on lomalla elokuuhun asti. Sain sentään juteltua jn kanssa vähän noista edellisistä. Sen verran ettei kumpikaan ole vihanen enää tai ei kai se missään vaiheessa ollutkaan. Sinällään ihan sama kun ei tilanne mihinkään muutu. En saa niin en saa. Olen vain rauhoittunut ja tiedän ettei hän valehdellut tahallaan, me vain näemme tilanteen erilailla. Vituttaa silti, mutta lähinnä vain se etten saa. Juttelin tuossa ex-ystävän kanssa (en mainitse nimeä kun en muista olenko sitä aiemminkaan maininnut). Tutustuimme silloin joskus Otavassa, hän oli itseasiassa yhden illan juttuni, myöhemmin ajauduimme samaan kaveriporukkaan ja meistä tuli hyviä ystäviä. Anyway, yritin häneltä kysyä olinko oikeasti ihan kamala viinan ja miesten suhteen. Hän on kyllä hieman huono sanomaan mitään kun en hänelle koskaan kertonut pahemmin mitään. Itselläni on näin vuosien jälkeen järkyttävä morkkis siitä miten kohtelin miehiä "seuraavana aamuna" (eli aamulla sekä sen jälkeen). Muistan tosiaan nauraneeni heille aika pahasti, myös tuolle ex-ystävälleni. En varmaan ikinä unohda kuinka nauroin erääl...itseasiassa useammallekin miehelle kun he olisivat halunneet nähdä uudelleen jotkut jopa seurustella. Pelkkä muisteleminenkin jo hävettää. Silti en voi olla ajattelematta toimisinko nykyään samoin. Kauhukseni on todettaa, että erittäin todennäköisesti kyllä. Onko mun pakko olla tälläinen? Absolutistielämä todellakin muutti kaiken. Ennen olin sosiaalinen, mulla oli paljon kavereita, kävin baarissa, join viinaa ja iskin miehiä. Kun alkoholi jäi jäi myös baari ja miehet. Kun jäi kotiin kaverit katosi tai vaihtuivat ihmisiin jotka eivät juo. Viime vuosina miesmakunikin muuttui kiltiksi nörtiksi joka ei käy baarissa eikä pahemmin juo. Oikeasti, koko elämä on muuttunut ihan erilaiseksi. Mitä mä teen nyt kun voinkin juoda?! En edes elä parisuhteessa joten sekään ei rajoita. Tekee mieli mennä baariin, juoda ja vongata miehiä. Entä jos oikeasti lipsun takaisin siihen entiseen elämään? Tuleeko minusta yhtä kauhea kun silloin? Oliko edes kauhea silloin? Tulee ja olin. Vittu. Joojoo, ei pitäisi stressata tämän suhteen vielä. Vaan kun stressaan, huomaan nyt jo pohtivani mitä kaikkea voin tehdä, huomaan haluavani tehdä niin. Kaapissa on viinaakin jo valmiiksi. Pitäähän sitä kokeilla oliko vkloppun vain joku säkä vai todellista totta.
keskiviikkona, heinäkuuta 14
Oikeastaan tuosta puuttuu se oleellisin. Mä en pidä valehtelijoista, etenkään sellaisista jotka antaa olettaa jotain mikä ei pidä paikkaansa. Timo kusetti mua lähes vuoden ja se riitti. En voi kun nyrpistää naamaani ja halveksua tuollaista käytöstä. Olisi kiva tietää mitä v*ttua tuollaisesta saa irti? Onko se jotain oman egon pönkitystä? Jokin ihme halu nähdä toisen tekevän mitä vain? Tunteettomuutta? Jotain sadistista paskaa? Juuei, en puhu enää vain tuosta edellisestä postauksesta vaan myös vanhoista kaunoista. Vituttaa, että menee tuollaiseen halpaan. Nyt kun koko otava-käytös näyttää muutenkin pukkaavan pintaan (alkoholi, tupakka, miehet) alkaa pelottaa. Tunnen kuinka välillä jostain syvältä iskee se sama fiilis. En halua samanlaiseksi kun silloin, en vaikka se olikin silloin kivaa. Olen liian vanha sellaiseen, olen liian järkiintynyt, tiedän ettei sellainen käytös ole hyväksi mielenterveydelleni. Silti tekisi mieli olla juuri sellainen. Kuulen korvissani sen naurun, kolkkon vittumaista naurua. Näen edessäni sen kasvottoman miehen joka hädissään yritti tehdä kaikkensa miellyttääkseen, tunnen kasvoillani sen paskamaisen ilmeen jonka hänelle soin, vittumaiset sanat tulevat suustani ja nauru...se ylimielinen nauru. Miten hyvä olo siitä tulikaan.
Okey, se siitä. Mulla meni maku koko jutusta. Kuten edellisessä sanoin, ei se ole pelkkää ulkonäköä myös päässä on oltava jotain. Etenkin irkkimaailmassa se pää on se joka pitää innostuksen yllä (vaikka onhan niitä kuviakin). Ei varmaan olisi pitänyt lähteä edes keskustelemaan, siinä oppii aina uusia juttuja toisista ihmisistä. Mä en ole vieläkään oppinut pitämään nössöistä tossun alla olijoista, en vaikka Timon kanssa tuli harjoiteltua pitkään. Mä en jaksa miestä jolla ei ole pokkaa tehdä asioita omin päin, ihmisiä jotka eivät osaa sanoa suoraa tai ylipäätään edes omaa omia mielipiteitä. Antaa siis olla, pelkkä ulkonäkö ei todellakaan riitä, pitää olla myös ne munat. Katsellaan sitten kun on kasvettu. Pitäisi kai oikeasti vaihtaa vanhempiin miehiin. ;)
Mä olen vähän sekasi. Pitää aluksi korjata sen verran, että en minä nyt pelkän seksin perässä juoksen, kyllä se jn (pienellä koska isot kirjaimet hyppii silmille) on ihan mukava tyyppi noin muutenkin. Hauskahan sen kanssa on läppää heittää ja kyllä minä varmaan olen jopa vähän ihastunut. En silti halua/odota mitään sen suurempaa, koska asiat on kuten on, eikä kyllä muutenkaan. Jos se on hyvä niin voin minä seksisuhteen ottaa! ;) Järkyttävää tässä on ehkä se, että hänkin on löytänyt tiensä tänne. Yritä tässä nyt vongata kun sivut on täynnä tekstiä miten sairas olen. Joskus kyllä pohtii kannattaako täällä oikeasti puhua jostain Pitkäniemestä jne, jos tänne eksyy enemmänkin varteen otettavia miehiä. Ja J, olen edelleen ihmeissäni miten ihmeessä sinua kiinnostaa nämä sivut! Ei pahalla, pidin sinua liian pinnallisena, että toisten sairas mieli voisi kiinnostaa. Ehkä erehdyin, anteeksi. Olen fiilistellyt Jamie Cullumin ja Didon tahtii koko päivän. Tässä pari loistavaa pätkää. "I get no kick from champagne Mere alcohol doesn't thrill me at all So tell me why should it be true That I get a kick out of you Some get their kicks from cocaine I'm sure that if I took even one sniff That would bore me terrifically too That I get a kick out of you" *** "I've still got sand in my shoes And I can't shake the thought of you I shake it all, forget you Why, why would I want to I know we said goodbye Anything else would've been confused but I wanna see you again"
Kommenttia...paitsi se oleellisin niin ekassa puhutaan päihdyttävistä aineista, miitti - vaatetus. Toinen, mulla ei ehkä ole hiekkaa kengissä, mutta itikanpuremia löytyy eikä raapiminen auta. ;) Pahoittelut niille jotka eivät ymmärrä tätä pätkää. Biisit on silti hyviä, kannattaa etsiä käsiin.
On vähän hönttänä olo. Kuuden vuoden raittius on katkennut. En edes huomannut nauttineeni niin paljon alkoholia ennen kun poskia alkoi kuumottaa ja nousin tuolilta. Eikä tullut edes paha olo. Ilmanen viina ja kiertävät pullot on petollisia. Nyt olen vähän hukassa. En voi enää sanoa etten juo, eikä kukaan muukaan enää voi sanoa "EA/Elina ei juo". Eriasia olisi jos juomattomuuteni olisi ollut vapaaehtoista, vaan kun ei ollut. Pohdin jopa pitäisikö jatkaa vapaaehtoisena, moni sanoisi kyllä, itseasiassa kaikki varmaan sanoisivat kyllä. Minä taidan sanoa ei. On helpottavaa tietää, että voi juoda. En nyt uskoa, että alan kittamaan mitenkään suuremmin, pärjään ilmankin, mutta tieto helpottaa. Känni toi myös niitä vapauksia joita kaipasin. Polttelin tupakkaa ja flirttailin hulluna. Mikäs siinä, kivaahan se oli. Ikävää, että toinenkin osapuoli joi paljon ja miitissä on yhteismajotus. Aamulla oli liian selvä (se toinen) eikä enää kehdannut täyttää lupaustaa, tulla selvittelemään känniä mun kotiin. :) Noh, aina ei voi voittaa, tosin oli niin pantava, että hieman harmittaa. Mikäs sen parempi tapa olisi ollut selvittää krapulaa. Tosin mulla ei ollut krapulaa (siitä kohta lisää). Janin kanssa todettiinkin, että olen tainnut palata Otava-aikaan. Viinaa, tupakkaa ja miehiä. Vaikka kyllähän minulle nykyään kelpaa vakavampikin miesuhde (toisin kun Otavassa), mutta en minä tuosta miittitapauksesta seksiä enempää halunnut/halua. :) Niin, ei mulla krapulaa ollut. Tosin olisi voinut rangaista kunnon krapulalla 6 vuoden jälkeen. ;) Näin kuitenkin aamulla aivan älyttömiä painajaisia. Kaikki oli vielä miittiin ja kanavalaisiin liittyviä. Pahin lienee painajainen missä olin flirttaillut JN (tämä yllä mainittu) sekä OM kanssa koko illan. Koska JN ei lähtenyt leikkiin yhtä paljon kun OM (jonka kanssa en oikeasti miitissä edes flirttaillut) niin jatkoin sitten OM:n kanssa. Myöhemmin yöllä/aamulla OM kuitenkin alkoi käyttäytyä todella ilkeästi minua kohtaan ja syykin selvisi. OM ja JN oli jutelleet ja OM koki tulleensa loukatuksia, koska oli "kakkosvaihtoehto". Minä en tosin asiaa niin nähnyt. OM kertoi asiasta kaikille muille miittiläisille ja sainkin kaikkien haukut niskaani. Yritin epätoivoisesti huutaa "ei se asia niin mennyt, antakaa mun selittää", mutta kukaan ei kuunnellut. OM vaan juoksi karkuun ja muut sekaantuivat asiaan. Lopulta meille kaikille jaettiin uudet kanavan t-paidat mihin oli aamulla käyty painattamassa jokin heitto tms joka liittyi miittiin (tavallaan siis miitti-t-paita). Minun paidassani luki jotain tyyliin "petturi, miestennielijä". Kun heräsin tuosta unesta en kyennyt katsomaan OM:a edes silmiin kun hävetti. Olin loukannut häntä todella pahasti unessa! Pyysinkin heti ensimmäisenä anteeksi...raukka ei oikein tajunnut mitä ihmettä sekoilin. :D Katherine voisi kertoa minulle mistä helvetistä oli kyse! :D Olen siis kotona taas, hengissä joskin heikko olo. Panettaa ja se vain pahenee kun katsoo miittikuvista JN:n kuvia (nuo huuuuuulet!). Kaikki ihan sekaisin tuon juomisjutun takia. Voi jee. Ehkä elämä voittaa huomenna.
perjantaina, heinäkuuta 9
Huomenna (tai siis tänään) pitäisi lähteä miittiin. Kiva nähdä irkkituttuja pitkästä aikaa, kiva viettää "mökkielämää", grillata ja uida. Vaan kun sinne tulee ne samat nassut joka vuosi. Osasta en edes suuremmin välitä, samanlaista turvat täynnä uhoamista. Kuulen jo korvissani sen saman vanhan laulun kuinka pitkälle kukin on päässyt työelämässä niin ja niin vähällä opiskelulla ja kuinka palkkakin on niin ja niin moni numeroinen. Samat kinaamiset joka vuosi. Tavallaan ärsyttää myös, että sisko tulee. Luulisi, että siskon seurassa nyt on aina kivaa, mutta ei. Jostain syystä juuri siskon läsnäolo saa minut näyttelemään jotain muuta kun mitä olen. En uskalla heittää vapaalle, koska pelkään hänen kysyvän miksi olen sellainen. En myöskään jaksaisi aina olla siskon kanssa samaa mieltä, enkä vihata samoja ihmisiä kun hän. Sitä paitsi sisko vittuuntuu aina jossain vaiheessa iltaa (sitten kun on saanut tarpeeksi monta siideriä) ja minun pitäisi vittuuntua myös. Minun pitäisi lähteä hänen kanssaan kävelemään tms. ja haukkumaan muita. Vaan kun en kovinkaan usein ole hänen kanssaan samaa mieltä tapahtumista tai sitten en vaan jaksa vittuuntua. Minä en ole nauttinut sitä siideriä enkä ole tarpeeksi kännissä suuttuakseni ihan mistä vain. Minä kun en edes voi nauttia alkoholia ja lääkkeitä sekaisin saadakseni "kännit", koska sitten sitä vasta ihmetelläänkin miten minä nyt sekaisin olen. VITUTTAA! En muista koska viimeeksi olisi raivostuttanut ja turhauttanut näin paljon etten voi käyttää alkoholia. Eikä ole edes tupakkaa. Ennen miitit oli siitä kivoja, että siellä näki uusia naamoja, siellä pystyi olemaan ihan rauhassa, vetämään vapaalle jopa överiksi. Kukaan ei tiennyt millainen oikeasti olet joten kykenit olemaan ihan mitä vain. Ennen kykeni juomaankin. Ennen kaikki oli paremmin. Sitä paitsi huomenna pitää herätä "aikasin", pitäisi mennä kaupungille ennen miittiä. On jotenkin ihan hölmö olo. Vituttaa, itkettää ja tekisi mieli huutaa, toisaalta ei kuitenkaan vituta eikä itketä enkä jaksaisi huutaakkaan.
maanantaina, heinäkuuta 5
Tämä minun piti laittaa kun vuosi tuli täyteen. Napattu Katherine sivuilta. A year ago today Another year older A little bit stronger A little bit wiser than a year ago today Looking over my shoulder I was so much younger then I can't believe what happened A year ago today And I just forget about it It wouldn't mean a thing You went away A year ago today Another year gone by Oh the tears have run dry Life seemed so unkind A year ago today And I just can't understand it And I don't think I ever will You went away A year ago today Another year older A little bit stronger A little bit wiser than a year ago today - Delta Goodrem -
Mitä pidempään on päivittämättä sitä suurempi kynnys tulee päivittää. Tuntuu, että on kirjoitettava jostain todella isosta, että viittii rikkoa hiljaisuuden. Ei mulla mitään isoja uutisia ole. Siskot (Anna ja Sara) sekä serkku kävi täällä. Käytiin huvittelemassa Särkänniemessä. Kaikki kivat muistot Särkkä-kesästä tulvi mieleen, enkä voinut olla höpöttämästä niistä. Tuntui tyhmälle kun toiset eivät ymmärtäneet minua, eipä kai sitä ymmärtäisikään kun toinen ex-särkkäläinen. Tuli oikeasti ikävä laitteiden ohjaamista ja ihmisten pakkaamista. Tunsin tässä yksi päivä (yö) taas hirveää syyllisyyttä etten ikävöi Timoa, siis sillain ystävänä. Erostamme on pari päivää yli vuosi (oh, tajusin vasta nyt, että vuosipäivä meni jo!) emmekä ole tällä hetkellä missään tekemisissä. En ole puhunut Timon kanssa sitten joskus touko-, kesäkuun. Pahinta lienee kuitenkin se etten edes ikävöi häntä. Jotenkin se tuntuu romuttavan taas kaiken. Enhän minä voi/voinut hänestä todella välittää jos en enää edes kaipaa häntä? Jos en edes ajattele häntä? Tulee ihan mieleen aika jolloin pelkäsin, että minun ja Matin välit katkeavat. Kirosin hänelle aina pelkääväni ettemme vuoden päästä sanoisi toisillemme kun moi vastaan tullessa. Onneksi niin ei käynyt, vaikka vuosia myöhemmin välimme katkesivatkin. Nyt se on kuitenkin toteutunut Timon kanssa. Vuosi sitten vannoimme vielä, että olemme ystäviä ja pysymme väleissä...tai niin minä oletin...en tiedä. Kaippa me väleissä olemmekin? Ei vain ole mitään sanomista toiselle. Minä olen aina ajatellut, että ex:n kanssa pysytään yhteydessä jos kerran erotaan kavereina. Ei sen näin pitäisi mennä.
|