Viime yönä itkin pitkästä aikaa. Jotenkin koko elämä tuntuu kovin lohduttomalle. Pitäisi soittaa mtt:n lääkärille aika ja jäin pohtimaan mitä sanon hänelle jotta hän uskoisi etten ole työkykyinen.

Tuntuu kuin viime talvena ja keväänä olisi annettu yhtäkkiä kaikki avaimet ja tarvikkeet paranemiseen, lapselle tikkari. Ja kun asiasta innostui ja todella alkoi tuntua, että nyt on sen verran voimia jotta voin selvitä tästä. Minä voin todellakin parantua! Tikkari otettiin tylysti pois. Kesän aikana olen kadottanut elämänilon täysin. Elämänhalu on tallessa, en minä kuolla halua tai sellaisia, mutta mikään ei vaan tunnu miltään, "samapa tuo", eikä tulevaisuudessa ole mitään sen ihmeellisempää kun eilisessä. Huominen on eilisen kopio. Tulevaisuus on vain lattea ja samea, ei sumuinen vaan nimenomaan samea. Näen tulevaisuuden, mutta ei siellä ole mitään erikoista, samaa kun tämä päivä. Ei haasteita, ei onnea, ei mitään elämänvaloa. Kun joku olisi sammuttanut sen valon joka siellä vielä keväällä oli.

Tuntuu, että opin juuri uimaan käsipohjaa ja nyt minut viskattiin keskelle järveä, ui rantaan. Jos kuntoutustuki (eli määräaikainen työkyvyttömyys eläke) ei ole tarkoitettu kuntoutumiseen niin mihin sitten? Olin keväällä niin valmis todelliseen kuntoutumiseen ja paranemiseen. Liian innokas ihminen on liian terve. Ei pitäisi innostua mistään, ei pitäisi haluta mitään, ei pitäisi olla millään tapaa aktiivinen, aina tulee nenille, aina se tikkari otetaan pois. Pitäisi vain olla passiivinen ja maata sängyssä.

Kun et halua parantua olet tarpeeksi sairas jotta sinua hoidetaan. Samapa tuo, ei sitten.

käytätkö tikkaria vertauskuvana kuntoutustuelle?

yhtäkkinen "valon katoaminen tulevaisuudesta" näin uuden opinahjosi alla on mielestäni totuttua käyttäytymistä ihan siinä missä tupakointi tai ahmiminen joillekin muille.

olekto mahdollisesti tottunut toimimaan niin että intoa uuteen riittää aina siihen asti kunnes puheista pitää siirtyä tekoihin?tuollainen tottumiskäyttäytyminen pitäisi kitkeä pois esim. kognitiivisella käyttäytymisterapialla.

aika ilmeistä, minun mielestäni.

Olen sanonut monesti, että innostun asioista, rakastan suunnitella, toteuttaminen on aina hankalaa. Joskus virtaa riittää tekemiseenkin, mutta jos se ei ole tarpeeksi mieleistä ei pitkään. Kamala ajatus, että minusta kitkettäisiin pois jokin tapa toimia! En näe tuota edes pahimpana ongelmanani. Mikä vika on innostua asioista ja tehdäkin niitä jos vain energiaa on? Mieletäni pitäisi saada se energiataso ylös jolloin jaksaisin tehdäkin suunnittelemani asiat!

Tikkari tuli vertauskuvaksi vanhasta sanonnasta missä lapselle annetaan tikkari ja sitten otetaan pois. Minä koen, että minulle annettiin kaikki avaimet ja mahdollisuudet (sis kuntoutustuki, terapia ym) jotta voisin parantua. Kun innostuin, motivoiduin ja halusin tehdä töitä minulta otettiin kaikki pois ja viskattiin sinne keskellä järveä ja oletettiin minun kykenevän tekemään enemmän kun jaksan. Ei kovin kannustavaa...

Tulevaisuudenvalo on himmennyt pitkin kesää, koulun alku vaan saa stressin pintaan. Ahmiminen on myös seurannut minua jo vuosia eikä ole mitenkään yhtäkkiä alkanut...

Minä kyllä tajuan tuntojasi todella hyvin - taas kerran. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, MIKSI uudet asiat ovat ihania suunnitella, mutta sitten tulee se puihin meno.. Miksi näin on? Miksi muilla ihmisillä ei ole sellaista?

Ja ahmiminen.. Itse tavallaan kärsin siitä myös, bulimikoksi diagnosoituna tosin. Ehkä sekin on jotain turvan hakemista? Olemmeko me pelokkaita ihmisiä? -Itse ainakin tiedän olevani..

Kummallinen ruljanssi tosiaan tuo kuntoutustuki, terapia, hylkäys-hommeli. :( Ehkä sinun kannattaisi kertoa niistäkin tunteista (tunteesta, että sinulta on viety pois avaimet paranemiseen) jollekin lekurille tai terapeutille. Haluaisin ainakin uskoa, että siellä tahdotaan ymmärtää.. Joskus vain sikäläisten menettelytavat tuntuvat tosi oudoilta, enkä voi niitä käsittää. Tuntuvat melkein sairaan ihmisen heitteillejätöltä, jos nyt suoraan sanotaan.

Mä varmaan eniten pelkään etten jaksakkaan. Olen niin monesti aloittanut uusia kivoja juttuja, mutta yliarvioinut voimani. Pelkään muutenkin stoppeja. Suunnitteleminen ja haaveilu ei maksa mitään, eikä haittaa vaikka asia ei toimisi käytännössä. Kun asiat pitää pistää konkreettisesti voi tulla stoppi kun kyvyt ei riitä tai koko juttu on täysin mahdoton. Pelottaa aloittaa kun pelkää jäävän taas kesken.

Harvoin siis haaveilen tai suunnittelen mitään täysin absurdia, mutta usein juttuja mitkä liitelevät aivan liian kaukana omista voimavaroista tai mahdollisuuksista (koulut!).

Kamala huomata olevansa arka ihminen. Minä kun olen aina ollut niin rohkea!

Siksipä olin soittamassa sinne mtt lääkärille, jotta saisin ajan jotta voisin kertoa. Nukuin soittoajan yli, ehkä huomenna. Huomasin tosin, että tällä viikolla on aika psykolle (kylläpäs aika juoksee), joten siellä ainenkin avaan suuni juuri tuosta! Ärsyttävää on ettei Kela, joka kuntoutustuen lopullisesti päättää ja maksaa edes tiedä minun ongelmistani. Eli minua ei ole Kela hylännyt kuntoutustuen suhteen vaan lääkäri. Valitettavasti siltä lääkäriltä olisi vain ensin saatava se kriittinen b-lausunto millä sitä tukea haetaan.