Hassua miten sitä huomaa muuttuneensa. Vanha tuttu mies otti jälleen yhteyttä. Tutustuimme melkein kymmenen vuotta sitten, pidimme miitin verran hauskaa emmekä ole nähneet sen koommin. Tekstiviestejä on vuosien varrella tullut kumminkin laitettua, yleensä hän laittaa kun on maisemissa, josko nähtäisiin. Olen niin monesti ollut todella lähellä suostua, mutta aina jokin on tökännyt vastaan. Nyt ajattelin suostua majoittamaan hänet yöksi. ;)
Hassua on se, että hän on aika suorasanainen (lihomisestani). Ennen olisin mielistellyt ja hävennyt itseäni, mutta nyt on enemmän sellainen "mä olen tämmönen, ota tai jätä, ei ole mun ongelma". Mä tykkään itsestäni ja se riittää. Mun koti on kiva ja mä olen onnellinen, se riittää. Ylipäätään monessa asiassa ja monessa tilanteissa eri ihmisten kanssa olen huomannut, etten enää ota nokkiini tai pahoita mieltäni. Tokihan sitä hetkellisesti tunteet pamahtaa kattoon, mutta yleensä laannun ja totean "ei ole mun ongelma". Naisilla on niin kummallinen tarve miellyttää ihmisiä ja etenkin miehiä, se menee usein jopa oman edun edelle.

Mutta sitten on toinen ongelma, jota häpeän. En jaksa ihmisiä. Jaksan kuunnella kaverin murheita viisi minuuttia, mutta sitten alkaa tympiä ja odotan vain, että toinen lopettaisi. Mutta se on niin tylyä! Minun pitää olla hyvä ystävä ja kuunnella ja haluaisinkin kuunnella. Jostain syystä pääni vain ei jaksa kuunnella. Ärsyttää, että alkaa ärsyttää.