maanantaina, kesäkuuta 5

Osahan teistä tietää, etten muista lapsuudestani suuremmin mitään. Alle viisi vuotiaasta en käytännössä mitään. Osa myös tietää, että muutimme Ylöjärveltä takaisin Tampereelle, koska naapurit soittivat sosiaaliviranomaisille, koska olivat huolissaan minun leikkiessä vielä kymmeneltä illalla pihalla. Siitä alkaen muistan vahvasti sen "isälles et kerro", "meillä menee hyvin" viestien läsnäolon. Olihan sitä aiemminkin, mutta muistan sen ahdistavan syyllisyyden kun äiti kertoi muutosta, olihan se tavallaan minun vikani, minä olin antanut muille tietoja meidän perheestä jota ei olisi saanut (leikkinyt pihalla ja kaiketi kertonut, että olen yksin kotona). Ja minä niin pidin Ylöjärvestä ja vihasin Nekalaa, mihin muutimme. Vaikka asuinkin isän luona välissä en silti koskaan kertonut millaista oli asua äidin kanssa, en edes silloin kun karkasin kotoa teini-ikäisenä Pakilan turvataloon kurjia kotioloja. Vaikka minulla on hyvät välit isään ja rakastan häntä hurjasti en silti koskaan kertonut. Nykyäänkin tuntuu jotenkin syylliselle kun kerron äidin oloista. Ihan kun ei vieläkään saisi kertoa.

Olen aina ajatellut, että meikkaaminen ja laittautuminen on vain tapa, eikä siinä sen enempää. Vaan nyt kun olen todella pohtinut ulos menoa ilman laittautumista huomaan, että siinä on enemmän. En kestä ajatusta, että täysin vieraat vastaantulijat näkisivät minut surkeana, en koskaan itke julkisesti, jos olen itkenyt terapiassa käyn vessassa tarkkaan pyyhkimässä levinneet meikit. En jää kavereille/miehille edes kylään, koska en halua aamulla palata kotiin meikittä (seurustelin Timon kanssa kolme vuotta ja olin hänen luonaan yötä ehkä kaksi kertaa). Voisin lääkärille/terapeutille kyllä näyttää itseni todellisena, mutta en niille joille en pääse selittämään miksi näytän siltä.
Kun aamulla käyn suihkussa, meikkaan ja laitan hiukseni tavallaan kokoan sitä naamiota. Kirjaimellisesti ovesta ulos astuessa vedän syvään henkeä ja nostan hymyn huulille ja se pysyy siinä vaikka ei oikeasti olisi mitään syytä hymyillä. Minullahan menee hyvin. Eikä siinä mitä, toisinaan meneekin, joskus nautin kavereiden seurasta ja olen oikeasti iloinen ja sosiaalinen. Maskin avulla kykenen myös käymään kaupassa ja hoitamaan tarvittavat asiat. Mutta esim. päiväsairaalassa pakottauduin hymyilemään, olemaan sosiaalinen ja ystävällinen. Todellisuudessa vihasin lähes kaikkia ihmisiä siellä. Saatoin istua ja jutella pitkät pätkät toisen potilaan kanssa ja sisimmässäni pudistelin päätäni tämän ihmisen sanoille ja huokailin ärtymystä, päälle päin hymyilin ja olin ystävällinen. Enkä edes tiedä miksi teen niin, ei minulla ole mitään tarvetta esittää kenellekkään hoitoni piirissä, mutta en vain osaa olla oma itseni. Olen rakentanut aamulla sen maskin ja se pitää. Jos se ei pidä en lähde mihinkään. En mene suihkuun, en meikkaa enkä kampaa hiuksiani, jään kotiin nukkumaan.

Päiväsairaalan lääkäri sanoo minun olevan vahva kun jaksan kohdata ihmiset, jaksan laittautua ja lähteä, olla sosiaalinen. Hänestä se on positiivista. Kaippa hän kuvittelee sen jatkuvan kotonakin, kaippa hän kuvittelee, että pidän siitä. Todellisuudessa vihaan sitä. Vihaan ihmisiä, vihaan jutella, olla sosiaalinen, hymyillä ja olla kun kaikki olisi hyvin. Saatan patoa järjettömät määrät vihaa maskini alle kun en osaa päästää sitä uloskaan (paitsi syömällä/nukkumalla/ahdistumalla). Eikä toiset edes ymmärrä minun olevan vihainen, koska hiljenen. En osaa huutaa enkä motkottaa, muutun vain hiljaiseksi ja välinpitämättömäksi. Eihän se itseasiassa suoranaista vihaa niitä toisia ihmisiä kohtaan ole, kyllä minä tiedän sen olevan enemmän vihaa itseään kohtaa, omaa heikkouttaan, omaa kykenemättömyyttään. Kun pääsen kotiin ulkoa, vaihdan vaatteet, vedän hiukset rennolle ponnarille (nyt sudin ne sekaisin), otan ylimääräiset korut pois, huokaan syvään ja riisun hymyn naamalta. On aika olla oma itsensä. Jos tätä maskia pitää yllä joka päivä niin jossain vaiheessa (alle viikossa) tulee aamu jolloin ei jaksa. Ei jaksa esittää. Seuraavana päivänä ehkä jaksaa taas, mutta ei sitä montaa kuukautta jaksa edes yhden kahden päivän kotona ololla. Hurjaa sanoa, että vihaan olla sosiaalinen kun minua on aina sosiaaliseksi sanottu ja kehuttu. Kyllä se hymykin tietyllä tapaa aito on, en minä itseäni teeskentelijäksi sanoisi. Se on vain niin eri minä. Enkä minä sitä hymyä naamalla toisten takia pidä, toisia mielyttääkseni, se on vain jotain mihin olen oppinut, piilottamaan oman todellisen minäni, sen miltä oikeasti tuntuu. Minullahan menee hyvin. En kerro kenellekkään.

Muutama vuosi sitten äkkäsin tämän naamiojutun ja koko "minulla menee hyvin"-naaman. Tietenkin aloin kapinoida vastaan, koska eihän sellainen ole tervettä. Jos kerta haen hoitoa masennukseen niin minun pitäisi kyetä kertomaan hoitavalle taholle totuus itsestäni eikä väittää asioiden olevan paremmin kun ne on. Hankalaa siitä tekee tietenkin se, että väitän tätä myös itselleni. En halua uskoa olevani niin huonona kun olen vaan pakotan itseni tekemään enemmän kun jaksan. Vaikkakin päiväsairaalan lääkäri puhui kuinka kauan olen ollut sairaslomalla/kuntoutustuella, niin omahoitajani totesi miten minä olen jatkuvasti ollut jossain kiinni, yleensä koulussa. Vaikka koulut on jääneet kesken, en masennukseni aikana ole montaakaan jaksoa missä olisin vain ollut kotona, tekemättä yhtään mitään. Aina olen roikkunut kirjoilla koulussa ja yrittänyt tehdä jotain, koska väitän jaksavani. Enhän minä nyt herran jestas niin sairas voi olla etten jaksaisi mitään tehdä. Enhän. Eihän minulla mitään ongelmia ole.

Miten sitä siis osaisin näyttää todellisen minänsä, kun ei koskaan ole sitä tehnyt? Ja jos näytän sen niin mitä jos toiset luulevat minun esittävän? Kuten Peggylle kommenttikentässä vastasin, "Tai mitä jos ne pitävät minua vain valehtelijana joka yrittää saada tahtonsa läpi? Siis pitävät sitä meikitöntä minua valheena?"

sea   19:58   


6 Kommentti(a):

Anonymous Kafkakoski...
Oletko lukenut Tommy Hellstenin "Virtahepo olohuoneessa" (läheisriippuvuus) tai tutustunut Adult Children of Alcoholics -kirjallisuuteen (tai nettisivuihin)? Niistä saattaisi löytyä tietoja siitä, miksi tuo asioista kertominen voi tuoda syyllisyyttä jne. Samat säännöt pätevät jotakuinkin perheväkivaltaan (alkoholin kanssa tai siitä riippumatta). Jälkimmäisestä löytyy paljon tietoja Googlesta hakusanoilla domestic violence.
Blogger sea...
Me käytiin kattomassa muistaakseni Virtahepo jonain ihme elokuvana joskus ammattikoulussa, jääkylmässä leffateatterissa, nälissään ja se leffa oli surkeuksien surkeus. Jäi vähän huono kuva tuosta kirjasta joten en ole koskaan sitä käsiini kaivanut. Pitäisi kaiketi, tuollaiset "masennuskirjat" vain ahdistaa.. :(
Blogger Peggy G....
Voi ihme, kuinka tutulta kuulostaakaan tuo "hymy naamalle" ja itsensä laittaminen, vaikka kuinka sydäntä kärvistelisi! Itsekin olen sen koulukunnan kasvatteja.. :( Siitä on vaikea päästä eroon, se vaatii eräänlaista uskon hyppyä sekin..

Nykyisin saatan painaa menemään ihan ilman meikkiäkin, tai sitten hyvin kevyellä ehostuksella. Tietysti se on sitten toinen juttu, jos on joku syy olla "edustava". Kai se on jotain vapautumista.. ottakaa tai jättäkää, tällainen olen-asennetta?

Sairaaloissa lekurit ovat kiireisiä ja keskittyvät ulkokohtaisiin asioihin. Katsovat, että jaaha, naama kunnossa = kaikki kunnossa, töihin vaan. Minusta ainakaan se ei ole mitään "valehtelua" tai oman tahdon yrittämistä saada läpi, jos koettaisit antaa sen todellisen itsesi tulla esille! Tilannehan on oikeastaan päinvastainen.

Eräs tuttuni teki 90-luvulla niin, että meni sairaalaan (ihan noin vain) ja sanoi tarvitsevansa hoitoa NYT. Ja jos ei onnistu, niin sanoi jäävänsä istumaan sinne sairaalan portaille ja että se on sitten heitteillejättö. :) Ei kestänyt kauaakaan, kun alkoivat asiat rullata. Tämä on muuten ihan tosi juttu. Kyseisen ihmisen sai noin toimimaan äärimmäinen raivo ja turhautuminen.
Blogger sea...
Voi Peggyseni, sä et voi ymmärtää tätäkin! Olet ihan kulta ihmiseksi. *hali*

Niin vahva kun olenkin kun kykenen tuon maskin rakentamaan, en usko kykeneväni sitä hajottamaan. Sen lisäksi etten tahdo tuntemattomien näkevän minua ilman, pidän itseäni rumana ilman ehostusta. Enkä edes halua olla ilman.

Kurjinta lienee, että olen tästä ulkonäköasiasta niin monesti lääkäreille sanonut. Päiväsairaalassa se oli ihan ensimmäisiä asioita mitä sanoin ja siitä puhuttiin paljon! Mutta ei.

Tekee aivan hurjasti mieli mennä sinne päiväsairaalaan istumaan, mutta kun olen niin kiltti. Eihän tuollainen sovi, enkä minä osaa edes rähinöidä. *ottaa lisää suklaakeksejä*
Anonymous Anonyymi...
Älä pahoita mieltäsi tästä. Olen jonkin aikaa seurannut blogiasi ja lukenut vanhojakin kirjoituksiasi. Minusta vaikutat kuitenkin varsin tervejärkiseltä, fiksulta ja aika toimeliaaltakin ihmiseltä. Siis viittaan siihen, että puuhastelet noita käsitöitä ja olet aktiivinen ja sosiallinen ainakin täällä virtuaalisesti jne. Siis sellainen vaikutelma tulee, että kaikki olisi hyvin. Voin tosiaan kuulua siihen ymmärtämättömiin viranomaisiin, jotka näkee vain sen ulkokuoren, mutta haluaisin ymmärtää oikeasti. Olen läheltä seurannut veljeni masennusta ja se on juuri sellaista kuin minulla ehkä kuva masentuneesta onkin, vetäytyvä, hiljainen, surullinen, sosiaaliset tilanteet tuottavat ylenmääräistä tuskaa, ei saa koulujuttujaan aikaiseksi, sydäntä kylmää, että se vielä tekee itselleen jotain kun näkee elämänsä niin arvottomana. Ja puhumaan tunteistaan ei tietystikään pysty. Itsellä on niin avuton olo. Itselläni on hieman samanlainen lapsuuden tausta kuin sinulla ja olen ehkä perusluonteeltani myös varsin melankolinen ihminen ja taivunainen ajottaiseen ahdistukseen, mutta eikö ahdistus ja jonkin asteinen masennus kuulu elämään kuitenkin, varmaan suurin osa ihmisistä kokee jossakin elämänsä vaiheessa ainakin masennuksen kaltaisia tunteita. Toki en niin tietämätön ole, että ajattelisin, että masennus näkyisi ulospäin aina veljenikaltaisena tilanteena, ne tapaukset olisi helppo löytää...sinä vain vaikutat ainakin näiden kirjoitusten perusteella niin reippaalta:) Viitaten vielä noihin lapsuuskokemuksiin, kannan itsekin niistä elämäni jonkinasteista traumaa, mutta koen, että olen kuitenkin selvinnyt kohtuullisen selväjärkisenä ja sekin helpottaa, että aika moni on kokenut samanlaista ja myös selvinnyt siitä.
No, pitkä sepustus. Älä mitenkään loukkaannu, koska tarkoitukseni ei ole se.

Jampsukka
Blogger sea...
En pahoittanut. :)

Tottahan se on, että en ole enää syvimmän masennuksen kourissa eli 24h siellä sängyn pohjalla. Kykenen jälleen iloitsemaan pienistä asioista ja jopa elämästä itsessään. Täytynee todeta, että olen itsekin itsestäni aika ylpeä. Pari vuotta sitten kuoleman toiveet olivat vielä pinnalla, mutta nyt en tahtoisi kuolla mistään hinnasta. Vaikka tulevaisuus näyttää murheelliselle en halua menettää elämän pieniä ilonpisaria (ihana hortensiani!).

Mutta varmasti ymmärrät ettei masennuksesta palaa hups normaaliin elämään. Ei ne lääkärit turhaa käske syömään antibioottikuuria loppuun. ;)
Koen siis olevani masentunut, mutta ajoittain myös onnellinen. Muutama päivä sitten linkkaamani sivu epätyylilliseen masennukseen kuvaa mielestäni minua hyvin. Reagoin suurin tuntein ja olen monesti joko täysin maassa tai onneni kukkuloilla (no en nyt ihan, mutta melkein ;). Tämä saattaa montaa ihmistä todella hämätä, etenkin kun siihen lisää vielä tämän naamion ylläpidon ja jopa itselleen valehtelemisen.

Masennus ja alakuloisuus kuuluu takulla kaikkien elämään, mutta kun siitä alkaa olla haittaa peruselämälle se on ongelma. Jos koulut jää kesken, jos töihin ei jaksa mennä, jos kotityöt jää tekemättä ja sosiaaliset suhteet on jäässä niin se ei ole enää tervettä.
Minulla tämä blogi on sellainen sosiaalinen suhde, ei minulla ole kavereita oikeassa elämässä. Täällä voi olla kasvoton eikä täällä tarvitse laittautua.

En oikeastaan osaa sanoa mitä sinun pitäisi veljesi suhteen tehdä. Masentuneet ihmiset on hankalia. Ehkä tärkeintä on vain roikkua hänessä vaikka hän ei aktiivinen olisikaan. Tosin samalla pitäisi kyetä välttämään liiallista plaaplaaplaa-juttua eli turhanpäiväsiä, koska silloin on helppo ajatelle ettei toinen ole kiinnostunut sinusta vaan on pinnallinen. Onko veljesi missään hoidossa? Jos ei niin voisitko vihjata hänelle? Jos ei suoraa sanallisesti niin jättää jotain esitteitä tms pöydälle jolloin hän saa itse sulattaa asiaa ensin? Vaikka itse tietäisi olevansa masentunut se hätkäyttää kun ihmiset ympärilläkin huomaavat.

Se on niin jännää miten jotkut asiat vaikuttavat ihmisiin niin erilailla. Toiset ei ole moksiskaan ja toiset reagoivat kovasti. Tässä on yksi syy miksi psyka on minua kiinnostanut. :)







teacup photo from kuu_nel

sunday[.]gloomy[ät]hotmail[.]com


Listaa minut!

Listaa minut!



arkisto
heinäkuuta 2004
elokuuta 2004
syyskuuta 2004
lokakuuta 2004
marraskuuta 2004
joulukuuta 2004
tammikuuta 2005
helmikuuta 2005
maaliskuuta 2005
huhtikuuta 2005
toukokuuta 2005
kesäkuuta 2005
heinäkuuta 2005
elokuuta 2005
syyskuuta 2005
lokakuuta 2005
marraskuuta 2005
joulukuuta 2005
tammikuuta 2006
helmikuuta 2006
maaliskuuta 2006
huhtikuuta 2006
toukokuuta 2006
kesäkuuta 2006
heinäkuuta 2006
elokuuta 2006
syyskuuta 2006
lokakuuta 2006
marraskuuta 2006
joulukuuta 2006
tammikuuta 2007
helmikuuta 2007
maaliskuuta 2007
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
syyskuuta 2007

vielä vanhempaa tavaraa


Get Firefox!
Powered by Blogger

Gloomy Sunday 2007 / Blogger